AIJA PUURTINEN & BROOKLYNIN SATU – Julmat jäähyväiset
(Kennosto KENLP1-25/KENCD1-25)
Aija Puurtisen artistinen tutkimusretki on tuottanut ennakkoluuloille tunnetusti erityisen alttiin bluesyleisön parissa niin iloa ja ihastusta kuin monia hämmennyksen ja aavistuksenomaisen epäuskonkin hetkiä. Mahdollinen kaavoihin kangistuminen on silti kuulijan oma valinta. Honey B. & T-Bones -rooliminänsä rinnalla kunnianhimoisuudessaan ja musikaalisuudessaan vertaistaan hakeva multilahjakkuus on murtanut johdonmukaisesti rajamuureja läpi koko 30-vuotisen ja pääosin suomenkielisen soolouransa, vuonna 1995 ilmestyneestä ”Untuvaa ja lasimurskaa” -levystä lähtien.
Brooklynin satu lanseerattiin maailmaan Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstars -yhtyeen debyyttialbumina sekä samannimisenä kappaleena keväällä 2015. Amerikansuomalaisuuden juurille Perttu Hemmingin ja Ilkka Helanderin tekstien sekä Puurtisen (laulu ja basso) ja Esa Kuloniemen (kitara) sävelten siivittämänä aikamatkannut esikoisjulkaisu taittoi siirtolaisten teemallista taivalta aina 1600-luvulta kohti nykyhetkeä. Reissu jatkui kahdella seuraavalla pitkäsoitolla ”Lännen maata” (2019) ja ”Sudbury tango” (2025). Sittemmin Brooklynin saduksi uudelleen ristityssä kokoonpanossa ovat alkuperäisestä tähdistöstä vielä mukana pariskunnan (ei enää niin pieni) rumpalipoika Mooses Kuloniemi sekä harmoonillaan ja huuliharpullaan olennaisena komponenttina yhtyeen soundia rakentava Eero Grundström. Heitä täydentävät taustalaulajan ja viulistin rooleissaan Helmi Antila ja Selina Sillanpää.
Synkän otsikkonsa viitoittamana ”Julmat jäähyväiset” soi kohtalokkaana teoskokonaisuutena, jonka haikeaa ilmapiiriä tummentavat nyt Amerikan historian ohella yhä käsinkosketeltavammin myös maanosan viimeaikaiset sekä poliittista ja yhteiskunnallista tilaa että ympäristöä kohdanneet myllerrykset. Esimerkiksi viulun kaihoistama balladi Katson kukkulalta kaupunkiin luo koskettavan näkymän Kalifornian taannoisiin traagisiin maastopaloihin.
Sanoituksista on edelleen pitkälti huolehtinut Perttu Hemminki – joskin myös Puurtinen ja Kuloniemi ovat tällä kertaa antaneet sävellystyön ohella väkevän kontribuutionsa levyn teksteihin. Ensiäänitteistä poiketen amerikansuomalaisuutta ei juurikaan alleviivata suomea ja englantia sekoittelevalla fingelskalla. Sitä kuullaan ainoastaan vangin suuhun asetellulla ja neworleansilaiseen rytmiikkaan sovitetulla avauskappaleella Oregonin buutsit. Muutoin lyriikat on laadittu omalla selkeällä äidinkielellämme.
Eräistä teksteistä, kuten olemukseltaan sirommasta Thunder Baysta pirskahtelee kuitenkin myös varovaisia toivon kipinöitä. Ehkei kaikkea olekaan vielä menetetty, kimpassa tästäkin savotasta selvitään – perheenä, kaveriporukalla, yhteisönä. Näin varmasti arvioivat tulevaisuuttaan myös ensimmäiset suomalaiset maahanmuuttajareppanat suuressa, vieraassa ja pelottavassa asuinpaikassaan. Hämmästyttävän uskottavasti lyyrikot ovat saaneet tarinansa kuulostamaan kokemusperäisiltä: miltä tuntui luopua tutusta ja turvallisesta, kohdata päivittäin uusia asioita ja ymmärtää olevansa erilainen. Viesti on romantisoitua ja sanamuodoiltaan hiottua, mutta samalla myös arkisen raadollista.
Spirituaalisimmilleen Puurtinen herkistyy kahteen osaan jaetulla elokuva-soundtrackmaisella Amerikansuomalaisella rukouksella. Progressiivisempia countryjazz-sävelkulkuja taas sirottelee levylautaselle hieman Charlie Daniels Bandin alkuaikojen tuotantoa viululiidiensä johdosta muistuttava puheintrottu instrumentaali Pöytävuori.
Roots-kontekstista tarkasteltuna Brooklynin satu on siirtynyt entistä jyrkemmin bluessävyistä kohti kansanmusiikillista ilmaisua. Puoliakustisuudestaan huolimatta sen yllä leijuu silti ymmärrettävistä syistä myös nykypäivän Honey B. & T-Bonesin henki. Ohittamattomammin T-luun ytimeen iskevät hampaansa kiinni Lalo Schifrin -vaikutteisella alustuksella käynnistyvä yltiömelankolinen Dodge City sekä siirtymää Jakomäestä Duluthiin kuvaava modernisoitu oldtime-elostelu Soita sähköurkuja baby. Jälkimmäinen tarjoaa myös mallisuoritteen esimerkillisesti sepitetystä tarinasta: laulun tilannekuva piirtyy elävänä kuulijan päähän, vaikkei kappaleella taideta edes soittaa otsikon lupaamaa vempainta.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
